Ahora vivo y estudio en Valpo!

Santiago jäi pian taakse. Kuulen muilta matkaajilta jatkuvasti vahvistusta sille, että saamani ensivaikutelma pitää paikkansa: Santiago ei ole erityisen viehättävä kaupunki. Siispä matkasin eteenpäin.

Yksi matkani tavoitteista on oppia espanjaa. Päätin ottaa kielikurssin heti alkuun, jotta matkan varrella voisi sitten helpommin harjoitella käytännössä. Santiago oli poissuljettu, minkä vuoksi päädyin lähellä sijaitsevaan Valparaísoon. Olin kuullut siitä kehuja muilta matkaajilta Uudessa-Seelannissa asti ja rannikkokaupunki houkutteli toki myös meren takia.

Valparaíso on rakennettu 45 kukkulalle ja on tunnettu väreistään. Keskeisimmät cerroista ovat kaikenväristen talojen lisäksi täynnä huikean hienoja graffiteja. Cerrot Alegre ja Conception pursuavat lisäksi pieniä käsityöpuoteja, kahviloita, ravintoloita, katumuusikkoja... Nämä kukkulat ovat luovien ihmisten mekka.

Annoin itselleni pari päivää aikaa päättää kävisinkö kielikurssin täällä, mutta viimeistään kävely satamaan vahvisti epäilykseni. Kaupunki inspiroi.

Satamassa näkee rahtilaivoja, kalastusveneitä ja ajoittain myös risteilijöitä

Graffiti, Cerro Conception

Näkymiä Cerro Alegrelta

Cerro Panteon ja hautuumaa

Näkymä kieliluokan ikkunasta

Naapurikaupunki Vina del Mar ja bodycompat meren rannalla

Kaikki graffitit eivät ole visuaalisesti näyttäviä, mutta pyrkivät silti puhuttelemaan

Kyllä, tämä on seinämaalaus

Cerro Bellavista ja maalatut portaat

Ensimmäinen kosketus Etelä-Amerikkaan

Tuntuu että minua on huijattu.

Kävelen kadulla herättämättä huomiota. Ihmiset hoitavat rauhallisesti askareitaan. Kukaan ei huuda kadulla eikä latinotemperamentti näy missään. Kadun ovat siistejä ja liikenne normaalia. Missä on se villi ja tunteellinen latinokulttuuri jota odotin?

Santiago de Chile on sekoitus savusumua ja harmaita kerrostaloja, värikkäitä vaatteita ja poliittisia graffiteja. Väkeä piisaa melkein 7 miljoonan verran. En rakastu ensi silmäyksellä, olen vain puhtaasti yllättynyt siitä, kuinka mieto kaupunki on.

Jotain yleistä Uudesta-Seelannista

Moni kysyy minulta, millainen Uusi-Seelanti on. Aloitan vastaukseni aina samalla tavalla: se on uskomattoman kaunis. Luonto lyö ällikällä kerta toisensa jälkeen. Juuri kun luulet ettei täälläpäin ole mitään nähtävää ja voit rauhassa ottaa nokoset bussin penkissä, avautuu eteesi ennen näkemättömän kumpuilevaa maastoa tuhansine lampaineen, kristallin kirkkaita vuoristojokia, sumuisia sademetsiä tai dramaattisesti mereen laskevia kallioita.

Miinuspuolena on se, että myös paikalliset ymmärtävät tarjontansa arvon. Kaikki on kallista ja vaikka ei tekisi juuri mitään, saa päiväbudjetin paukkumaan.

Moni tuleekin Uuteen-Seelantiin Working Holiday -viisumi taskussaan, ja työskentelee kahviloissa tai maatiloilla rahoittaakseen koskiseikkailunsa ja laskuvarjohyppynsä. Hostelleissa yleisin vastaantulija tuntui olevan parikymppinen saksalainen etsimässä työtä.

Paikalliset ihmiset, kiwit, ovat ystävällisiä ja avuliaita. Jos pysähdyt eksyneen näköisenä kadulle, on todennäköistä että joku kysyy tarvitsetko apua. Huumori on kai peritty brittiläisiltä, sillä paikallisten kuivakat kommentit saavat minut tirskumaan aika ajoin. Paikallinen ruokaherkku on niin ikään brittiläistä tapaa: fish and chips, joka on ihan kelpoista rannikolla, jossa kala on aivan tuoretta.

Moni asia Uudessa-Seelannissa on nurinkurinen, mutta se on oikeastaan vain viihdyttävää.

Joulu keskellä kesää ja pihaan sulavat jääkuormat joulukadun avajaispäivänä. Vasemmanpuoleinen liikenne ja kadun ylitys vilkuillen villisti vasempaan eikun oikeaan eikun vasempaan eikun vielä kerran oikeaan.

Sää on ihan oma lukunsa, ja paikalliset puhuvat tottuneesti kummallisuuksista kuten kylmä etelätuuli. Eteläisen pallonpuoliskon otsonikerros päästää säteilyn läpi ja siksi minäkin pohtin nahkani ensimmäisenä päivänäni, vaikka Aucklandissa oli pilvistä ja sateli ajoittain vettä. Samana päivänä voi hyvin kohdata neljä vuodenaikaa, ja siksi mukana on aina kannettava aurinkorasvan lisäksi vedenpitävää takkia.

Liikkuminen maassa on helppoa kattavan bussiverkoston ansiosta. Intercity on kansallinen bussiyhtiö, joka kulkee lähes kaikkialle joka päivä. Ostin tältä yhtiöltä joustavan bussipassin, jonka avulla sain ostaa matkoja tuntiperusteisesti. Yhteensä 60 matkatuntia maksoi noin 290 €. 

Halvempiakin yhtiöitä olisi, kuten Naked bus, mutta ne eivät aja vuoroja yhtä usein tai yhtä moneen määränpäähän kuin Intercity. Jos aikasi on rajallinen, suosittelen siis kansallista yhtiötä.

Intercityn kuskit ovat pääsääntöisesti hauskaa porukkaa. He kertoilevat juttuja ohitettavien alueiden luonnosta, kaupungeista ja historiasta, ja puheliaimmat myös viihdyttävät matkustajia henkilökohtaisilla tarinoillaan. Kauniilla seuduilla pysähdellään silloin tällöin ihan siksi, että matkaajat saavat ottaa valokuvia.

Uudessa-Seelannissa toimii lisäksi bussiyhtiöitä, jotka tarjoavat kattavampia palveluita. Esimerkiksi Kiwi Experience ja Stray Bus tarjoavat kiertomatkoja valmiine aktiviteetteineen. Näiltä yhtiöiltä voit ostaa siis vaikkapa Pohjoissaaren kierroksen, johon sisältyy valmiiksi järjestetyt melontaretket tai muut valitsemasi huvitukset. Hinta on moninkertainen vaikkapa Intercityyn verrattuna. Hintaan ei sisälly yöpymiset, mutta oppaat tekevät varaukset matkaajien puolesta. Siispä bussissa tapaamasi kaverit ovat todennäköisesti illalla myös samassa hostellissa. 

Palvelu lienee erinomainen nuorille extroverteille matkaajille, mutta itse nautin pakettimatkan sijaan rauhallisesta kansanbussista, jossa voin tavata paikallisia matkalaisia.

Kaiken kaikkiaan maata on vaikea olla suosittelematta. Ehkä ensi kerralla koitan välttää hostellit, joihin alan kai olla jo liian vanha, ja hankin sen sijaan itselleni matkailuauton ja mukavan kuskin.

Viimeiset päivät Uudessa-Seelannissa ja voittamaton jetlag

Tammikuun alussa palaan Aucklandiin. Suurimpana syynä lentoliput: jouluyllätyksen toteuttaminen onnistui helpoiten ostamalla meno-paluun Uudesta-Seelannista Eurooppaan, sillä valmiiksi ostettua Auckland - Santiago -lippua ei saanut enää muutettua.

Loman aikana olen henkisesti jo siirtynyt Etelä-Amerikkaan enkä siksi saa mitään aikaiseksi Aucklandissa. Käyn pari kertaa elokuvissa ja istuskelen kirjastossa lukemassa opaskirjoja. Iltaisin käyn kävelemässä satama-alueella. Huvijahdit ja ravintolat luovat tunnelmallisen ympäristön, ja siitä nauttii moni muukin. Viisi päivää kuluvat nopeasti, mutta ole lainkaan pahoillani kun lähtöpäivä koittaa.

Maailman ympäri matkustaminen kymmenessä päivässä on aiheuttanut valtavan aikaeroväsymyksen. Menomatkan mertenylittävät lennot kestivät 13 ja 9 tuntia ja yö muuttui päiväksi. Sloveniassa pärjäsin melko hyvin, vaikka sainkin kuulla palautetta pitkistä päiväunistani.

Paluu Euroopasta kulki jälleen Italian ja Saksan kautta, mutta tällä kertaa Kiinaan. Frankfurtista Pekingiin 10 tuntia ja Pekingistä Aucklandiin 12 tuntia. Hullujen vaihtoaikojen takia matkustin yli 60 tuntia eli kaksi ja puoli päivää. Lähdin Sloveniasta 2.1. illalla ja saavuin perille Aucklandiin 5.1. Nokosia lentokoneissa ja lentokenttien penkeillä. Ei ihme että nukkumatin pakka meni sekaisin.

Aucklandissa päivä on vaihtunut jälleen yöksi. Valvon myöhään, nousen puolen päivän jälkeen, mutta päätän olla korjaamatta tilannetta muutaman päivän tähden. Kohta jatkaisin päivämäärärajan yli Chileen, jossa aikaero olisi vaivaiset 16 tuntia.