Kuumaa ja kuivaa: Atacaman aavikolla

Turistit kokoontuvat aamutuimaan geysirien luokse

Maa höyryää näyttävästi kylmässä ilmassa

Aavikko, suo, vuoret

Flamingojen tanssi

Valle de la luna eli Kuulaakso: ihmeelliset muodot on osuvasti nimetty

Atacaman hiekkaa ja vuoria

Valle de la Luna auringon laskiessa

Kojoottikivi on nimetty Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä-piirretyn mukaan.

Ulos bussista!

Vicuñasta bussilla La Serenaan, sieltä Antofagastaan ja vielä kolmannella San Pedroon. Lähes vuorokausi yhtä mittaa penkissä istuen.

Aavikon kuivuus ja kuumuus iskee heti vasten väsyneitä kasvoja. Rinkka painaa enemmän kuin koskaan, kun kävelemme kaupungin läpi hostelliin. San Pedro on oikeastaan vain kyläpahanen, joka elää turismista. Keskustan joka kulmassa on matkatoimisto. Laguunit, kuumat lähteet, suolatasangot, elottomat laaksot uskomattomine maisemineen. Retkiä on joka lähtöön.

Me varaamme kaksi retkeä jo seuraavalle päivälle. Aamulla geysirit ja illalla Kuulaakso.

Aamuneljältä pakkaudumme epämukavaan pikkubussiin ja köröttelemme hiekkatietä kuuluisille El Tatio -geysireille. Ollaan muutama aste pakkasen puolella ja kuuma vesihöyry nousee maasta näyttävästi. Turistiryhmät hytisevät ja pomppivat paikallaan oppaan selittäessä vallitsevan kananmunanhajun johtuvan sulfaatista. Olemme nousseet yli 4000 metrin korkeuteen ja päässä tuntuu huteralta. Retkeen kuuluu aamiainen: coca-teen luvataan helpottavan korkean paikan aiheuttamia oireita.

Päiväunien jälkeen hyppäämme jälleen bussiin. Kierrämme ympäri aavikkoa ja näemme toinen toistaan kummallisempi maisemia. Päätämme illan auringonlaskuun Kuulaaksossa. Pinnanmuodot ovat erikoisia: kuin toiselta taivaankappaleelta. Oppaamme kertookin kirkkain silmin NASAn harjoitelleen täällä kuumobiiliensa käyttöä.

Vicuñan tähdet

Pienpanimon olutta Vicuñassa

Auronkopaneeliuunit

Mendozasta palaamme jälleen Santiagoon, taitaa olla jo viides kertani. Seitsemän tunnin bussimatka La Serenaan, jossa vietämme vain yhden yön. Käymme vilkaisemassa öistä rantaa, mutta siellä ei ole juurikaan näkemistä. Korkeita taloja ja valkeaa hiekkaa.

Jatkamme Vicuñaan, Elquin laaksoon. Pitäjä on tunnettu pisco-tuotannostaan: suuri chileläinen pisco-yhtiö Capel valmistaa rypäleviinansa täällä. Tutustumme toimintaan kierroksella tehtaassa ja saamme maistiaiset esittelyn päätteeksi. Chirimoya-hedelmä sopii näköjään pisconkin seuralaiseksi.

Vuokraamme polkupyörät ja ajelemme pitkin laakson laitoja. Elquissä tuotetaan brändyn lisäksi oluita pienpanimoissa. Testaamme lagerit ennen kuin suuntaamme mäkeä ylös ravintolaan, jonka ruoka paistetaan aurinkopaneeleilla käyvissä uuneissa.

Palautamme pyörät väsyneitä keskustaan, mutta muutama laakson tähti on kuitenkin vielä näkemättä.

Yksi Chilen hienoimmista salaisuuksista on valtavat observatoriot. Atacaman aavikko tarjoaa erinomaiset puitteet eteläisen tähtitaivaan tarkasteluun. Ilma on kuivaa eikä sade yllä tänne, ja valosaaste jää rannikon suuriin kaupunkeihin. Useat maat Yhdysvaltoja ja Euroopaa myöden ovat sijoittaneet arvokkaimmat teleskooppinsa nimenomaan Chileen.

Mekin saamme osamme galaksien vallasta öisellä opaskierroksella Mamallucan observatoriossa. Intohimoinen opas esitelee meille paitsi kuuluisimmat tähtikuviot ja etelänristin, myös kaukoputken nokasta tähtiklusterit ja Jupiterin raidat. Taivas on hetken maailman kaunein mysteeri.

Täsmäisku Argentiinaan

Andien ylitys Mendozasta Santiagoon

Palaamme Santiagoon mutta vain hetkeksi. On pihvin paikka.

Kahdeksan tunnin bussi matka Argentiinan puolelle Mendozaan on puhtaasti perusteltu herkuttelulla. Ivan tahtoo maistaa kuuluisaa argentiinanlaista härkää, ja minä vilkaista viinilistaa tai kahtakin. Malbec luuraa usean menun takasivuilla, osoitan sokkona kun en paremmasta tiedä.

Airbnb vie meidän mendozalaisen perheen kotiin. Kouluikäiset pojat ja taaperotyttö vievät kuitenkin vanhempien huomion siinä määrin, ettemme harmiksemme pääse kunnolla tutustumaan isäntiimme. Koti on kuitenkin kaunis ja elämä rauhallista. Ruokailutahti tosin poikkeaa eurooppalaisesta: illaista syödään koko perheen voimin vasta iltakymmeneltä.

Mekin keskitymme ruokaan. Aamiaisella leivän päälle dulce de lechea, päivät kävellen kaupungilla etsien lounasta, ja illat etukäteen valituissa ravintoloissa. Ei mitenkään meidän tapaista, mutta välillä on kiva hifistellä. Ivan löytää pari hyvää pihviä, ja mendozalainen tinto maistuu niin grillattujen vihannesten kuin pastankin kanssa.

Kaupungissa ei tosin ole juuri mitään tekemistä, mutta se ei ruokamatkailijoita haittaa.

Isla de Pascua – Isla de buena energía

Saaren swägein kaveri

Näin ne tehtiin, tämä patsas ei koskaan valmistunut

Saarelta löytyy yllättäviä maisemia

Silmät ja hattu (pukao) lisätty turisteja varten

Suosikki!

Valposta takaisin Santiagoon ja lentokentälle. Ivan pyöreiden kunniaksi lennämme keskelle Tyyntä valtamerta, 3700 km rannikolta sijaitsevalle Pääsiäissaarelle.

Saari on pieni ja meillä on viikko aikaa.

Vuokraamme skootterin, käymme uimassa, Ivan surffaamassa. Vierailemme museossa, patikoimme. Opimme saaren historiasta opaskierroksella, testaamme jäätelöä. Lomaa lomasta.

Saari on kuuluisa ennen kaikkea kivipatsaistaan ja arveluista niiden kuljetustavoista. Legendoihin kuuluu myös saaren kansan lähes totaalinen häviäminen sodan tai nälänhädän seurauksena. Kannibalismi ja veriset taistelut eivät kuitenkaan onnistuneet tuhoamaan sitä mikä saa saaren kerta toisensa jälkeen kukoistamaan.

Saarella on hyvä energia.

Sen huomaa kaikkialla. Ihmiset ovat ystävällisiä. Etsimme ravintolaa saaren syrjältä ja kohtaamme rantojen miehet iltapäiväkaljallaan. He neuvovat meille tien hymyillen. Kun palaamme ravintolasta samaa reittiä takasin, miehet nostavat peukaloaan kysyäkseen että kaikki meni hyvin.

Paikalliset nauttivat saaren lämpimästä hengestä ja toistelevat sitä useasti. Tämä on pieni paratiisi, he sanovat. 5000 asukasta, lähes 300 uutta turistia joka päivä. Silti on hiljaista. 

Löydämme ehkä maailman kauneimman kraatterin ja saamme nauttia siitä lähes kaksin. Käymme patsaiden veistopajalla eikä ihmisiä sielläkään ole kuin kourallinen. Turkoosissa rantavedessä uiskentelee valtavia merikilpikonnia ja tiellä tallustelee välinpitämättömiä hevosia.

Katselen selkänsä merelle kääntäneitä patsaista ja ajattelen niiden suojelevan meitä edelleen.

Kohtaaminen Santiagossa

Lennän Punta Arenasista Santiagoon. Vihdoin saan heittää kuoritakin ja villasukat repun pohjalle. Vielä yksi yö dormissa, sitten matkan tyyppi muuttuu.

Haen Ivanin lentokentältä seuraavana aamuna.

Yritän muistella mitä Santiagossa olikaan samalla kun koitan muistella mitä olikaan matkustaa jonkun toisen kanssa.

Kompromissi? Ei kiitos. Vie päiviä että totun taas jakamaan.

Siirrymme kuumasta pääkaupungista pian Valparaísoon. Näytän Ivanille entiset kotikulmat jääteläbaareineen. Käymme moikkaamassa hostellin tyttöjä ja sataman merileijonia. Myös empanadat ja alfajoret kuuluvat Chilen perehdytysjaksoon. Hyvä tekosyy herkutella itsekin.

Etelän cocktail jäillä, ilman pingviinejä

Vaelluksen jälkeen pidetään lepopäivä. Syödään pitsaa, vaihdetaan valokuvia. Tunnen oloni paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Varpaat ovat muusia ja polvet pahvia, mutta sydän hyppii.

Varaamme Lisan kanssa retken El Calafateen Argentiinaan. Kaupunki on suosittu ennen kaikkea porttina valtavalle jäätikölle, Perito Morenolle.

Bussimme lähtee seuraavana aamuna. Gustav suuntaa samaan aikaa etelämmäs Punta Arenasiin.

Perito Moreno on massiivinen. Puusta rakennetut kulkuväylät vievät katsojat lähelle jäistä seinämää, joka tipauttelee lohkareita hyiseen veteen. 

Olemme edelleen väsyneitä vaelluksen jälkeen, joten nautimme jäätiköstä auringossa istuen ja kuunnellen silmät kiinni sen pamauksia ja loiskahduksia.

Lisa jää Argentiinaan ja minä palaan illalla Puerto Natalesiin. Seuraavana päivänä seuraan Gustavin jalanjälkiä.

Punta Arenas on pieni, viileä kaupunki Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Sen keskusta on eläväinen ja suklaapuodit vastustamattomia. Tuulitakki, pipo, hanskat ja villasukat tulevat tarpeeseen. Ulkona on 11 astetta ja Patagonian kuuluisa tuuli. Sisällä kaasulämmitin, mutta kylmät keittiön laatat.

Yövyn chileläisen perheen pitämässä majatalossa. Perhe asuu suloisesti sekaisin matkailijoiden kanssa. Lapset leikkivät käytävällä, vanhempien huone on dormista seuraava. Syömme kaikki yhdessä aamiaista ja keskustelemme maailman maista, koulutuksesta, leivästä ja salsasta. Paikka on täydellinen lepäämiseen ja voimien keräämiseen.

Polvet edelleen arkoina vaellan keskustaan varaamaan itselleni retken katsomaan pingviinejä Isla Magdalenalle, saarelle jossa mustavalkoisia luvataan olevan jopa 60 000 paria.

Lähtäpäivänä lintubongarit saavat kuitenkin tylsiä uutisia: laivaretki perutaan kovan tuulen vuoksi. Palaan takaisin hostelliin ja vietän viimeisetkin päivät sisällä. Olen ystävystynyt israelilaisen matkaajan kanssa, joka kutsuu minua lämpimästi ihmisvihaajaksi. Hän ei lakkaa pyytämästä minua milloin grillijuhliin, milloin luontovaellukselle, mutta sanon aina kohteliaasti ei. Tarvitsen omaa rauhaa ennen seuraavaa vaihetta.