Herkullinen Arequipa

Kaunis Santa Catalina

Luostarin appelsiineja

Tason reuna on hellyyttävästi kulunut siitä, missä luostarin keittäjä tapasi nojailla

Santa Catalina on yllättävän värikäs

Hiljaisia, hyviä toiveita

Arica on viimeinen pysähdyksemme Chilessä. Kuin huomaamatta olen viettänyt Chilessä kolme kuukautta, ja sen jättäminen tuntuu surulliselta. Jään kaipaamaan monia asioita, jopa ruokaa, joka ei hyvästä syystä ole kuuluisaa. Maan ruokakulttuuri on pääosin asioita majoneesin kanssa, mutta monet pienet makuelämykset ovat kuitenkin tulleet rakkaiksi. Chirimoya-hedelmä, dulce de leche -sokeritahna, pisco sour -cocktailit, merkén-chilimauste, palmuhunaja, salsat ja ah, jugo de piña, tuore ananasmehu.

Myös chileläiset ihmiset ovat ystävällisyydessään omaa luokkaansa. Milloin joku pyytämättä neuvoo hyvän viinin valinnassa, kutsuu lounaalle lyhyen bussissa tutustumisen jälkeen, antaa ilmaista surffiopetusta ja muuten vain on mukava tuntemattomille.

On kuitenkin jatkettava, joten Aricassa hyppäämme tyypilliseen kulkuneuvoon colectivoon, jaettuun taksiin, joka vie meidät rajan yli Perun Tacnaan. Rajamuodollisuudet ovat nopeita ja menevät henkilöauton matkustajamäärällä paljon nopeammin kuin linja-autolla. Tacnassa hyppäämme perulaiseen bussiin, joka vie meidän etelän suureen kaupunkiin, Arequipaan.

Arequipa on vanha kolonialistinen kaupunki. Espanjalaisten valloittajien jälki näkyy kauniisti erityisesti keskustan arkkitehtuurissa. Pääaukio katedraaleineen ja muine vanhoine rakennuksineen hohtaa tyylikkäänä niin päivänvalossa kuin iltahämärässäkin. Useiden rakennusten materiaalina on käytetty valkoista kiveä, josta kaupunki on saanut myös lempinimensä, La Ciudad Blanca, Valkea kaupunki. Kun tähän lisätään kaupunkia ympäröivät lumihuippuiset tulivuoret, jotka pilkottavat näyttävästi rakennusten lomasta, on postikorttimaisema valmis.

Keskustan tärkein nähtävyys on vanha, edelleen toiminnassa oleva luostari Santa Catalina. Rakennelma on valtava, kuin muurein suojattu harras kylä kaupungin keskellä. Luostarin energia on uskomaton. Täällä ovat vuosisatojen ajan hyväntahtoiset ihmiset ajatelleet positiivisia ajatuksia ja toivoneet muillekin onnellisuutta. Olo muurien sisällä on kuin rauhoittavassa, tyytyväisessä huumeessa.

Arequipasta olisi helppo poiketa suosittuun Colca-kanjoniin, mutta aika alkaa loppua. Meillä on vain kaksi viikkoa Perussa, ja maan tärkeimmät nähtävyydet vielä näkemättä. Muutaman yön vaellukseen eivät päivät riitä, ja päiväretkellä jäisi liian vähän aikaa itse kanjoniin, sillä bussimatkat Arequipasta Colcaan ovat jopa viisituntisia. Ensi kerralla sitten.

Vietämme Arequipassa kolme yötä. Luostarin lisäksi keskitymme siihen mitä Peru parhaimmillaan matkailijoille tarjoaa: ruokaa.

Kuuluisa perulainen kokki Gastón Acurio on perustanut tänne Chicha-ravintolan ja taiteillut myös luostarin italialaisen (La Trattoria del Monasterio) ruokalistan – testaamme molemmat. Nam! Onneksi on vain kaksi viikkoa aikaa pulskistua Perussa.

Vesipetoja Aricassa

Kalahallin vartijat

Merileijona lomapuuhissa

San Pedro jää vihdoin taakse mutta aavikko ei. Atacama jatkuu koko Pohjois-Chilen läpi aina Peruun asti. Kun köröttelemme rantakaupunki Iquiqueen ei maisemissa näy paljon vaihtelua. Hiekkaa, santaa, pienen pieniä kiviä. Iquique kuitenkin kukoistaa mineraalien, nykyisin lähinnä kuparin, louhinnan ansiosta.

Kaupunki on myös yksi suosituimmista chileläisten matkaajien lomakohteista, mutta lomakausi on jo ohi, joten kaupungissa on tilaa. Suurimmat vetonaulat ovat ranta ja verovapaa shoppailuvyöhyke. Meillä on vain yksi päivä aikaa, joten käymme pikaisesti kurkkaamassa molemmat. Ranta on ranta, ja ostoskeskuksesta jää käteen suklaata. Illalla suuntaamme jälleen pohjoisemmaksi, Aricaan.

Olemme löytäneet Airbnb:n kautta hostellin, joka on oikeastaan lomalla mutta majoittaa meidät silti. Omistajina toimiva ranskalainen pariskunta on kiireinen uuden patonkibaarin avaamisen kanssa, joten he ovat kutsuneet ystäväpariskunnan huolehtimaan paikasta. Tämä keski-ikäinen chileläis-ranskalainen parivaljakko omistaa itse hostellin San Pedrossa, mutta on nyt täällä (kuin) lomalla.

Joku kireänutturaisempi matkailijapari saattaisi saada äkkiä tarpeekseen keittiön pöydällä aamusta iltaan tyhjenevistä vodkapulloista, sheikkerissä heiluvista pisco soureista ja takapihalla leijuvasta makeasta tuoksusta, mutta me viihdymme hostellissa viisi yötä. Se on kuitenkin siisti, halpa ja ranskalainen omistajapariskunta sympaattinen. Ja lomahulinoissa viihtyvä vanhempi pariskunta lauluineen, kitaroineen ja lihavien sätkien kirvoittavine omituisine nauruineen oikeastaan hyvin viihdyttävä, kun siihen suhtautuu sopivalla asenteella.

Päivät Aricassa kuluvat nopeasti, vaikka mitään tekemistä ei oikeastaan ole. Ivan käy surffaamassa useampana päivänä ja hehkuu saatuaan satunnaisilta vesikavereilta uusia vinkkejä. Minä olen ostanut espanjankielisen romaanin, jota hitaasti tavaan eteenpäin. Teemme kävelyretkiä keskustaan, löydämme merileijonat ja pelikaanit, syrjäisiä ravintoloita ja kauppahallista herkullisia empanadoja. Paljon nähtävää ei kuitenkaan ole, joten kun lautailija malttaa vihdoin lopettaa aaltojen metsästyksen, jatkamme eteenpäin.

Salainen haaveeni Salar de Uyuni

Pidämme lepopäivän retkistä ja käytämme sen järjestelyihin. Pyykinpesua, Bolivian valuuttaa, aurinkorasvaa. Coca-teetä, -lehtiä ja -karkkia. Luemme lisää vuoristotaudista, jännittää.

Perjantai on huhtikuun ensimmäinen päivä ja ensimmäinen päivä retkestä, jonka olin päättynyt tehdä jo seitsemän vuotta sitten. Silloin Birminghamissa pelattiin korttia. Joku oli tuonut tuona iltana Lonely Planet -korttipakan – kortit joita en sen jälkeen enää koskaan nähnyt. Minua kiinnosti pelin sijaan enemmän korttien kuvat. Huikeita maisemia ympäri maailmaa. Erityisesti pysäytti yksi kuva Boliviasta. Salar de Uyuni. Uyunin suola-aavikko. Tuonne on päästävä, ajattelin silloin. Jonain päivänä matkustan. Hankin itseni tuon ihmeellisen näyn äärelle.

Siitäkö se sitten lähti, koko ajatus suuresta maailmanympärimatkasta? Uyuni oli ainakin ensimmäisiä paikkoja, jotka itsepäisesti jäivät roikkumaan niihin mielen salaisiin huoneisiin, jotka eivät tyhjene muuten kuin korvaamalla ideat muistoilla. Ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, istun hurjasti hyppivän nelivedon takapenkillä ja tuijotan ulkona avautuvaa ihmeellistä Atacaman aavikkoa.

Jälkikäteen maisemat ja tapahtumat ovat soppakattilallinen välähdyksiä päässäni, enkä pysty kertomaan niiden todellista kestoa tai järjestystä. Tiedän, että retki kesti kolme yötä ja neljä päivää, meitä oli autossa seitsemän ja vettä oli kunkin tuotava kuusi litraa.

Vuoristotauti ei tullut päälle pahimmanlaatuisena, mutta tarpeeksi voimakkaana kuitenkin hidastamaan ajatukset ja taannuttamaan käytöksen. Päänsärky ja raskas hengitys viihtyivät seuralaisina koko retken ajan. Korkeimmillaan viidessä tuhannessa metrissä, pääosin kolmen tuhannen yläpuolella. Yksikään kuva Atacamasta ei ollut luvannut hidastuneita askeleita ja jatkuvaa nestehukkaa.

Siitä huolimatta näimme paljon. Laguuneja, kuumia lähteitä. Flamingoja, aavikkokettuja ja -pupuja. Eroosion taiteilemia erikoisia kallioita ja tulivuoren purkauksen hiekkaan heittämiä kivimuodostelmia. Vesipullo pomppii suun ohi maasturin heittelehtiessä teillä, jotka eivät teitä oikeasti olekaan. Näitä reittejä aavikon kulkijat ovat vain sattuneet valitsemaan.

Kolmannen päivän aamuna nousemme aivan liian aikaisin. On pilkkopimeää, tähystän Orionin ja Etelän Ristin ennen kuin nousemme autoon. Olemme yöpyneet suolahotellissa, josta on tunnin matka viimeisen suuren nähtävyyden luokse. Tie on kuoppainen, kunnes se ei ole sitä enää. Ei yhtään. Auton valot lakaisevat tasaisinta maisemaa mitä olen koskaan nähnyt. Sitten kuski Juan Carlos sammuttaa valot. Matkustajat huoahtavat jännittyneitä. On ihan pimeää. Kuin tiiviissä laatikossa.

Valot palaavat, mutta vain hetkeksi. Kun ne sammuvat seuraavan kerran, ymmärrän, että ensimmäinen sammutus oli vain testaamaan reaktiomme. Nyt on todellisen tapahtuman vuoro. Vauhti ei hiljene, mitään ei näy. Maasturi kiitää pilkkopimeässä kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtia. Kukaan ei sano mitään. Selkä painautuu penkkiä vasten vauhdin voimasta, se muistuttaa että liikumme edelleen. Muuten voisi kuvitella istuvansa liikkumatta pimeässä huoneessa. Ajamme pimeässä kaksikymmentä minuuttia. Kaksikymmentä. Ei ole muita kulkijoita, ei ole kuoppia. Ei ole kurveja eikä risteyksiä. Eihän meillä ole edes tietä. On vain autuas, laaja, aava aavikko. Tunnen pelkoa, mutta myös kiitollisuutta. Juan Carlos osoittaa meille suola-aavikon massiivisuuden unohtumattomalla tavalla.

Kun sitten auringon noustua makaan vatsallani kylmässä suolassa, tunnen kuinka ympyrä sulkeutuu. Suola on kovaa ja tarttuu kaikkialle. Sitä on vaatteissa ja hiuksissa, kameran päällä ja kengissä. Sitä jatkuu kauemmas kuin silmä näkee. Tasainen, valkoinen kenttä. Yli 10 000 neliökilometriä. Entistä merenpohjaa, noussut näkyville mannerlaattojen törmäyksen seurauksena. Ohi ajaa nyt muutamia maastureita, joku sankari polkupyörällä. Kivikova suolalattia ei jousta yhtään kun punnerran itseni polvilleni ja pudistelen valkoisia hileitä paidastani. Nousen seisaallani ja taputtelen lopun suolan pois kämmenistä. Valmis.

Ensimmäinen monista laguuneista

Dalin autiomaalle on lentänyt suuria kiviä räjähtäneestä tulivuoresta

Moniväriset vuoret

Haiseva geyser

Flamingot laguunissa

Laamat, jotka päätyvät usein myös paikallisiin patoihin

Toisen päivän lounaspysäkki

Uyunin paikalla on aikoinaan ollut järvi, joka on kuivuttuaan jättänyt jälkeensä saaria

Suolaa, suolaa, suolaa

Aavikolla on perinteistä ottaa erikoisia valokuvia

Kaveri jäi tossun alle

Mate?

Jättimäinen rakkaus

Museoksi muutettu entinen suolahotelli turistien tuomine lippuineen

Uyuni ja junien hautausmaa, viimeinen etappi ennen paluuta San Pedroon

Kettukaveri, joka seurasi autoamme niin kauan kuin jaksoi juosta