Aucklandista Sloveniaan eli ensimmäinen kierros tehty

Aatonaattona lähden lomalle. Aucklandista on lähes kolmestoista tunnin lento Houstoniin, Texasiin. Lentokentällä on lämmin tunnelma, sillä kaikki ovat menossa jouluksi kotiin. Passintarkastaja lukee leimojani: Venäjä, Kiina ja Uusi-Seelanti, lucky you. Hymähdän, vähän väsyttää.

Texasissa on lämmin, mutta viivyn vain muutaman tunnin. Seuraavassa koneessa saan viereeni Andrew’n New Orleansista. Rakastan pienen miehen leveää aksenttia ja vaihdamme matkakokemusten lisäksi myös sähköpostiosoitteet.

Lennämme Atlantin yli Saksaan ja olen itse asiassa jo matkustanut maailman ympäri.

Jatkan vielä kolmannen lennon, nyt Italiaan. Venetsiasta juna Monfalconeen ja sieltä Hullu Serkun kyydissä kotiin. Maksan kyydistä pullon Bushmillsia; viski tuntuu sopivan tilaisuuteen.

Olen valvonut lähes kaksi vuorokautta eikä se haittaa yhtään. Yllätys puolikkaani kasvoilla on sen kaiken arvoista. 

What the hell is this? Hän on sekaisin monta tuntia. Hymyilen ja halailen. Anoppi nyökkää tyytyväisenä: saimme salaisuuden pidettyä loppuun asti.

Matkustamiseen on kulunut aikaa ja perille saapuessani on jo aattoilta. Slovenialaiseen tapaan aattoillallisella ei ole lihaa, vaan kalaa. Jaamme lahjoja, ja slaaviperheeni laulaa virsiä. Poikia vähän naurattaa mutta he laulavat silti. Perinne mikä perinne. Iltamessuun menemme kävellen, se on kylän nuorten tapa. Kirkko sijaitsee naapurikylässä ja sinne ehtii vartissa. Pappi suitsuttaa ympäriinsä tuoksua, joka alkaa tuntua joululta.

Seuraavat päivät kuluvat nopeammin kuin tahtoisi, niin kuin aina. Joulupäivällinen sukulaisten luona, kuumaa maustettua viiniä, patikointi lumiselle Sneznik-kukkulalle, syntymäpäivänä Ljubljanaan, uuden vuoden aattona isolla porukalla vuokrattuun juhlatilaan.

Uusi vuosi tuntuu lupaavalta.

Sneznik, Slovenia

Wellingtonista Aucklandiin hajurasiassa

Tongariron kansallispuisto

Mt Ngauruhoe eli Sormusten herrasta tuttu Tuomiovuori

Bussimatka on hirveä. Se on paitsi 12 tuntia pitkä, myös haiseva kuin veskarin lempisukka. Bussin ilmastointi ei toimi, ja joulunviettoon toivovat matkustajat ovat kansoittaneet auton kukkuroilleen. Kun lounastauolta palaa takaisin kyytiin tuntuu kuin ilmasta voisi leikata palan veitsellä ja muotoilla siitä vielä purjelaivan mastoineen.

Matkaan mahtuu myös kirjaimellisia kohokohtia kun ohitamme Tongariron kansallispuiston. Erimalliset vuoret lumihuippuineen ja erikoinen kuivannäköinen puskamaasto on miellyttävää katsottavaa.

Loppumatkasta alkaa olla vaikea hengittää, mutta onneksi Aucklandissa helpottaa. Ei enää kauaa.

Picton ja Wellington

Wellingtonissa on helppo ottaa rennosti

Dunedinista on pitkä matka Pictoniin. Ensimmäinen bussi ajaa kuusi tuntia Christchurchiin. Parin tunnin paussin jälkeen matka jatkuu toisella laatikolla ja kestää vielä viisi tuntia. Kuski on onneksi mukava ja tiputtaa minut ylimääräiselle pysäkille lähelle hostellia.

Ja Tombstone Backpackers -hostelli on matkan tähänastisista paras. Ei siksi, että siellä on palju ja biljardipöytä, eikä edes siksi että ilmaisella aamiaisella on vastapaistettuja skonsseja. Mutta siksi, että minut otetaan vastaan kuin ystävä. Respan poika on aidosti kiinnostunut vieraistaan ja esittelee minulle talon henkilökohtaisella kierroksella. Kissan nimi on Smooch (!) ja kyllä, me voimme heittää sinut aamulla laivaterminaaliin.

Aamulla vaihdan siis asfaltin aaltoihin ja palaan lautalla takaisin Pohjoissaarelle. Yövyn jälleen vain yhden yön Wellingtonissa eikä ohjelmaa ole paljon.

Tarkoitukseni on vain kipaista keskustassa. Hostelli on juna-aseman vieressä, siitä on lyhyt matka rantaa pitkin vilkkaalle Cuba-ostoskadulle. En odottanut Wellingtonilta mitään ja siksi se pääsee yllättämään. Veden ääreen on pesiytynyt mukavannäköisiä kuppiloita ja rentoja istuskelupaikkoja. Pääkaupunki onkin jotain muuta kuin pelkkää byrokratiaa ja toimistotaloja.

Cuba Street jatkaa samaa sävymaailmaa. Etnistä ruokaa, pieniä söpöjä putiikkeja, katusoittajia. Eksyn tekstiili-kirjakauppaan ja löydän ihania vihkoja. Yksi lähtee mukaan ja kutittelee inspiraatiota esiin. Yritän etsiä jotain jollekin, mutta päädyn perinteiseen kirjakauppaan ostamaan kynän. Hoidan kiireellä ruksit ostoslistan päälle ja pujahdan sitten kirjastoon. Se ei ole kaunis eikä erityinen, mutta se on täydellinen paikka istua pari tuntia hiljaa kirjoittamassa. 

Solmu solmulta jatkan matkaa.

Pikapysäkki Dunedin

Jäätiköltä Queenstowniin, Queenstownista Milford Soundille ja takaisin, Queenstownista Dunediniin. 

Olen istunut bussissa monta päivää ja se alkaa tuntua. Olen palannut takaisin itärannikolle ja tiedän, että pingviinit ovat jossain pienen retken päässä. Mutta ei auta: nukun koko iltapäivän. Herättyäni käyn kaupassa ja pesen pyykkiä. Huonetovereina on mukavia tyttöjä ja käymme lasillisella ennen aamun aikaista herätystä. 

Kiirehdin, koska minulla on suunnitelma.

Sumuinen kaunotar Milford Sound

Fiordlandin kansallispuiston näkymiä matkan varrelta

Mirror lakes

Kun vuorilla on mittaa niin on laaksoillakin

Veneretki vuonolla

Sumuinen Milford Sound

Vuonoon laskee myös muutamia villejä vesiputouksia

Kuuluisa päiväretki on kaunis, mutta jättää aavistuksen verran hailakaksi. Matka Queenstownista on pitkä – viisi tuntia bussilla suuntaansa – ja venematka sumuisella vuonolla kestää pari tuntia. Sää on kaikin puolin harmaa ja verottaa luultavasti roimasti paikan kauneutta. Pilvet kätkevät huiput suojiinsa kun vene seilaa vuonon sylistä aavan helmaan ja takaisin. Ei kuitenkaan sada, joten siihen nähden että olemme yhdessä maailman vetisimmistä paikoista sää on ihan hyvä.

Kaunis kamala Queenstown

Queenstown... Bongaa varjo eli extremeurheilu kauneuden keskellä

Rantalenkki on melkein yhtä hieno kuin Lauttasaaressa

Kun puu nostaa kädet pystyyn ja sanoo PÖÖ!

Ruusutarhassa rauhoittumassa

Eteläsaaren adrenaliinipääkaupunki ei voita minua puolelleen, vaikka onkin häikäisevän kaunis.

Teen majapaikkavarauksen myöhään ja päädyn siksi yöpymään hostellissa, jonka käytävillä pauhaa popmusiikki ja nuoret reppureissaajat mittelevät meikeissä ja vispilänkaupoissa. Tarinat ovat extreme sitä sun tätä, täynnä valtavasti pursuavaa energiaa ja mitteloitä hurjimmista menoista.

Luonto kaupungin ympärillä on kuitenkin mieletön ja pakottaa vähän antamaan periksi. Paikka olisi ihana jos meno ei olisi niin hurjaa.

Uskomaton maisemareitti jäätiköiltä Queenstowniin

Tasmanian meri oli yllätävän rauhallinen

Kamera ei riitä kertomaan, mutta kaukana hiekkasärkällä loikoilee tuhteja merikarhuja.

Tyypillinen jokinäkymä Eteläsaarella

Taukopaikalla

Hawea-järvi vei sydämen!

Matkalla Queenstowniin pysähdyttiin myös Wanakassa samannimisen järven rannalla

Taukopaikan maisemia

Hawea-järvi Etelä-Alppien keskellä

Semi-subtrooppinen sademetsä vaihtuu kuivan ruohon peittämiksi vuoriksi, kun suuntaamme kohti Etelä-Alppeja. Vuoristo pysäyttää pilvet ja rutistaa niiden kosteuden rannikon puolelle. Siksi Uuden-Seelannin Eteläsaaren länsipuoli nauttii sademetsistä ja itäinen kellanruskeasta ruohopeitteestä.

Kirjoitan muistikirjaan, että maisemat ovat tähänastisen matkan hienoimmat. Kirkasvetisiä jokia ja lumisia vuorenhuippuja. Valtavia sinisiä järviä vuorten keskellä.  Kehun maisemaa päätäni puistellen, kuin uskomatta että se on totta. Kun bussi pysähtyy näköalapaikalle ja päästää matkustajat ulos ottamaan valokuvia, pihahdan ensimmäiselle viereeni osuvalle vieraalle: This is incredibly beautiful!

Lähempänä Queenstownia virtaa vihreä joki. Bussikuski kertoo värin olevan peräisin vedenpohjan sedimentistä. Väri vetää minua puoleensa kuin suklaarasia, enkä näe mitään muuta niin kauan kuin seuraamme sen liikkeitä. Mikä mieletön maailma.

Franz Josef Glacier

Yövyn jäätiköistä kuulussa kylässä kaksi yötä. Ensimmäisenä iltana sataa jälleen, joten tyydyn käymään kaupassa ja kokkaamaan herkullista purkkipapu-tomaatti-pastaa.

Aamu valkenee kuitenkin kauniina, ja lähden ulos jo kahdeksalta. Patikoin kylästä kohti jäätikköä, mutta vuoren juurella minua odottaa tiesulku. Ei kulkua tulvan vuoksi. Edellisen päivän sade valuu alas vuorilta ja muodostaa vaarallisen voimakkaana virtaavan joen, joka katkaisee reitin jäätikölle. Otan muutaman ponnettoman kuvan näköalapaikalta kahden kilometrin päässä kylmästä kaunottaresta ja luovutan sitten jäätikön osalta.

Päätän kuitenkin jäädä metsään kun olen tänne asti tullut. Merkityt reitit vievät lammelle, vaikuttavan kokoiselle joen ylittävälle sillalle ja viimein myös hiljaiselle tummalle järvelle. Palaan takaisin lounasaikaan ja keskityn tutun pastan ja päikkäreiden jälkeen tekemään bussi- ja majapaikkavarauksia seuraaville päiville.

Punakaiki

Sademetsä innosti luontokuvaamaan

Vedenkestävä pussi on kullanarvoinen länsirannikolla

Punakaiki on kuuluisa ennen kaikkea pannukakkukivistään, Pancake Rocks

Pannukakut saivat paljon huomiota, mutta kyllä merikin koitti varastaa show'n

Ensimmäistä kertaa sademetsässä! Nikau-palmuja ja valtavia saniaisia. Sataa, tottakai, muuten sitä kai kutsuttaisiin vain metsäksi.

Tasmanian meri käy hurjana kun kävelen kohti rantaa. Ihmettelen jälleen kerran, kuinka valtameri voi kuulostaa niin samalta kuin vilkas valtatie. Vesimassa tuntuu vatsanpohjassa enkä pysty mennä kallioilta alas rannalle. Vuosikausia olen nähnyt toistuvaa unta nousevasta vedestä, eivätkä kuohuvat aallot tunnu päiväsaikaakaan sen houkuttelevammalta.

Jännitys lievenee sitä mukaa kun meren ääni takanani loittonee. Sateesta huolimatta suuntaan jokea reunustavalle polulle. Tiheä sademetsä ja korkeat kalliot ympäröivät minua ja kameraani. Kun sade hetkeksi huoahtaa, nappaan kameran vesitiiviistä pussistaan ja yritän ikuistaa minua ympäröivän runsaan ja sotkuisen kasvillisuuden.

Te Nikau Retreat on yksi mukavimmista majapaikosta, joihin olen törmännyt. Sademetsän syleilyyn on rakennettu isoja ja pienempiä mökkejä. Minä saan pedin rakennuksesta, jossa parvelle tehty dormi käsittää kuusi lattialla puoliympyrässä lepäävää patjaa. Parven ja alakerran välissä on välikerros, josta löytyy kaksi kahdenhengenhuonetta. 

Tänä iltana meitä on vain kahdeksan henkeä koko tuvassa. Mukavan sohvannurkan löytää helposti eikä keittiössäkään ole tungosta. Rakennus hengittää hyvin ja sateenropina tuudittaa pehmeään uneen.