Kun laiva saapuu satamaan

Greyn jäätikkö, W-vaelluksen ensimmäinen päivä

Olemme myöhässä.

Minulle lähtöpäivänä kerrotun aikataulun mukaan olemme vain seitsemän tuntia myöhässä. Kuitenkin ne, jotka olivat ostaneet lippunsa aikaisemmin, tietävät kertoa että lähtömme siirtyi alun alkujaan kokonaisella päivällä.

Puerto Montt – Puerto Natales -väliä seilaa vain yksi matkustajalaiva, ja sen tahdin määrää meri. Pari viikkoa ennen omaa vuoroamme laiva oli jäänyt pattiin Puerto Natalesin satamaan, jossa kova tuuli esti maihinnousun. Matkustajat katselivat saavuttamatonta rantaa kokonaisen vuorokauden. Mietin mikä kumma kohtalo ohjasikaan minut lähtösatamaan juuri oikeana päivänä, ja johdatti minut polulle, joka vei matkan tähänastisen hienoimman kokemuksen luokse.

Laivamatkan aikana tutustuin saksalaiseen Lisaan ja ruotsalaiseen Gustaviin. Lisa etsi vaellusseuraa. Gustav – yhtä kokematon eräkävijä kuin minäkin – ilmoittautui heti. Parin päivän harkinnan  jälkeen minäkin. Teemme laivalla reittisuunnitelmaa ja kauppalistaa.

Puerto Natalesissa käytämme kokonaisen päivän matkavalmisteluihin. Varaamme leiripaikkoja, ostamme bussiliput kansallispuistoon, hankimme termoskannut. Lisäksi vuokraamme makuupussit, makuualustat, teltan, retkikeittimen ja vaellussauvat.

Camp Grey

Torres del Paine on ihmeellinen. Ensimmäisenä päivänä vaellamme valtavan jäätikön kupeeseen, jonne teemme leirin.  Kansallispuistossa on tarkat rajoitukset yöpymisen suhteen, joten samassa leirissä yöpyy moni muukin. Rauhaa on vähän vähemmän, mutta se ei vähennä luonnon kauneutta.

Viiden päivän vaelluksella ohitamme kirkasvetisiä järviä, ylitämme puroja ja pieniä jokia, kompastelemme kivikossa, tasapainoilemme mudassa, poltamme pohkeitamme ylämäessä ja varpaitamme alamäessä. Kaikki sujuu hyvin. Ryhmän dynamiikka toimii ja loppua kohden aina vain paranee kun tutustumme toisiimme paremmin.

Rinkka painaa 15 kiloa, ja kiitän monta kertaa Valparaison portaita, jotka valmistivat lihaksiani kansallispuiston nousuihin. Yllätän itseni jaksamalla paljon paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut. Pelkät suklaavälipalat eivät selitä sitä energiaa, joka saa sohvaperunan rehkimään monta päivää. Patagonian ilmassa on rajattomasti kauneutta ja ripaus taikaa.

Kansallispuiston linnustoa

Suosittu taukopaikka

Vaeltajat rannalla

Kun mineraaleja ei tunne, on helppo todeta että päällimmäisen kerroksen täytyy olla suklaata

Näkymä Frances-laaksosta

Lisa parhaimmillaan

Kohti Chileno-leiriä

Viimeinen päivä ja tuskaisen onnellinen alamäki

Bussia odotellessa... Kaupunki odottaa.

Navimag Ferry: Puerto Monttista Puerto Natalesiin eli laivamatkalla pitkin Chilen eteläistä rannikkoa

Luotan intuitioon. Huomaan sen yhä selvemmin mitä vanhemmaksi käyn. Tämä lienee jotain äidiltä perittyä, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Intuitiivisesti tehdyt päätökset johdattavat useimmiten onnellisiin lopputulemiin.

Kun palasin Puerto Monttiin ostamaan bussilippua, kohtasin ikävän asiakaspalvelijan. Yritin kysyä tavallisia kysymyksiä kuten koska, kuinka paljon ja kuinka kauan, mutta ilmeisesti kysyin yhden kysymyksen liikaa. En ymmärtänyt viimeistä vastausta ja lyhyen keskustelumme päätteeksi nainen tiskin takana alkoi huutaa minulle ja osoittaa ovesta ulos. Painelin nöyränä annettuun osoitteeseen ja jäin puiston penkille keräilemään.

Olisin voinut kysyä toiselta bussiyhtiöltä, mutta enää ei tehnyt mieli palata bussiasemalle. Selasin opaskirjaa ja päätin suunnata laivaterminaaliin, vaikka olin jo aikaisemmin hylännyt laivavaihtoehdon korkean hinnan vuoksi.

Ainakin saisin vähän aikaa miettiä seuraavaa vaihtoehtoa, ajattelin.

Laivaterminaalissa minut otti vastaan hymyilevä nuori tyttö, joka sanoi: kyllä, lähtee laiva.

Yksi laiva viikossa. Se lähtee tänään.

Meillä on sinulle hytti. 700 Yhdysvaltain dollaria.

Tunti aikaa päättää.

Pankkitili sanoi älä ole hullu, intuitio sanoi mene.

Ostin lipun.

Spontaaniudestani häkeltyneenä kipaisin keskustaan ostamaan evästä (viiniä ja suklaata) ja syömään ennen laivan lähtöä. Tekstasin Ivanille että seuraavat kolme päivää olisin merellä tavoittamattomissa. Päivitin Facebookin, että muutkin tietäisivät minne mahdollisesti olisin kadonnut.

Kun järjestelyt oli hoidettu, jäin terminaaliin odottamaan laivaan pääsyä. Viereeni istui mustatukkainen tyttö. Silloin en vielä tiennyt sitä, mutta Lisa tulisi olemaan tärkeä matkakumppanini seuraavat 12 päivää.

Laivamatka kesti neljä päivää, kolme yötä. Jaoin hytin kalifornialaisen Julian kanssa. Hintaan kuului kolme ateriaa päivässä, ja pöydissä tutustuimme kaikki toisiimme. Matkustajia laivalla oli vain viitisenkymmentä, eli kasvot kävivät pian tutuiksi. 

Matkaajien henki oli lämmin. Mitään tekemistä ei ollut, joten ruokailujen välillä vietimme aikaa kannella bongaten valaita ja delfiinejä, katsellen sumuisia vuonoja, taistellen hurjaa tuulta vastaan tai hyvällä onnella paistatellen hetkittäisessä auringonpaisteessa. Patagonia alkoi lähestyä ja suunnitelmat muodostua.

Valparaísosta Chiloén saarelle

Valparaísossa

Katutaide on suuressa arvossa

Oota mä juoksen sun kuvaan!

Cerro Alegre, kotikukkula

Valparaísossa luovuus näkyy kaikkialla

Kielikurssi on ohitse. Päivät olivat raskaita mutta antoisia. Luulin oppineeni lähinnä kielioppia ja vähättelin puhetaitoani, mutta nyt huomaankin pystyväni keskustelemaan paikallisten kanssa. Subjunktiivit eivät varmasti ole kohdillaan, mutta saan sanani sanottua. Nyt harjoittelu jatkuu tien päällä.

Kielikurssin lisäksi elämää Valparaisossa rytmittivät käynnit Consultoriossa, terveysasemalla. Toisella viikolla jalkaani yllättäen näykkäsi yksi kaupungin lukuisista katukoirista, mikä pakotti minut rabieskuurille. Ensimmäinen käynti yksityisklinikalla maksoi muutaman kympin, mutta rokotteet olivat ulkomaalaisellekin ilmaisia. Pisteet siis Chilen terveydenhuollolle. Kuuriin kuului yhteensä viisi rokotetta, joten hoitajien kanssa tuli harjoiteltua neulasanastoa useamman kerran.

Vapaa-aika Valpossa kului läksyjen teon lisäksi kahviloissa ja viinin äärellä kurssikavereiden ja muiden matkaajien seurassa, lenkillä kukkuloiden harjalla ja silloin tällöin päiväretkillä lähikaupungeissä. Viña de Mar viihdytti rantakahviloilla ja Casablancan viinilaakso paitsi vihreydellään, myös punaisilla ja valkoisilla.

Kuukausi kului nopeasti. Hostellin työntekijät kävivät tutuiksi, samoin lähikauppa ja koulumatka. Melkein kuin asettuisi aloilleen. Se tuntui hyvältä, ja sai miettimään seuraavaa vaihetta. Sitä aikaa, kun ei enää tarvitsisi pakata ja purkaa.

Ensi kesänä tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun olen viimeksi asunut yli vuoden samassa paikassa. Neljän vuoden aikana seitsemän muuttoa. Laatikot ovat pölyttyneet mökillä niin kauan, etten enää edes muista mitä niissä on. Kaikki tämän reissun tähden. Ulkomailla oleskelu on loppujen lopuksi vain pieni osa tätä matkaa. Kaiken kaikkiaan prosessi on ollut valtavan pitkä. Aika sen jälkeen mietityttää. Mitä sitten tehdään kun reissu ei enää vaikutakaan jokaiseen päätökseen? Mitä sitten tehdään kun saa jäädä aloilleen?

Ancud, Chiloé

Tätä kirjoittaessani istun laivassa kohti Patagoniaa. Hytin ikkunaan vihmoo sadetta, ja puuttomat, kallioiset vuoret rajaavat meren harmaasta taivaasta.

Palataan kuitenkin vielä vähän ajassa taaksepäin.

Lähdin Valparaisosta etelään, Puconiin. Pieni kaupunki tulivuoren juurella on kihisevä turistikylä täynnä paikallisia ja ulkomaisia matkaajia, kahviloita ja retkenjärjestäjiä. Tein päiväretken kuumista lähteistä rakennettuun kylpylään. Vaikka kylä oli kaunis, pakenin eteenpäin jo kahden yön jälkeen. Vilinää oli liikaa.

Päädyin Puerton Monttin kautta Chiloén saarelle Ancudin kaupunkiin. Tein päiväretken saaristoon, jossa majailee perunpingviinejä. Saari tuntui miellyttävältä, mutta takaraivossa painoi huoli kyydistä etelään. Olin yrittänyt ostaa lipun Patagoniaan, mutta kaikki bussit olivat täynnä. Siispä vietin saarella vain kaksi yötä ennen kuin palasin takaisin Puerto Monttiin etsimään kyytiä. 

Pieniä mutta söpöjä!

Katse merta kohti, Chiloé