Tarumainen matka maailman ympäri: Salainen haaveeni Salar de Uyuni

Pidämme lepopäivän retkistä ja käytämme sen järjestelyihin. Pyykinpesua, Bolivian valuuttaa, aurinkorasvaa. Coca-teetä, -lehtiä ja -karkkia. Luemme lisää vuoristotaudista, jännittää.

Perjantai on huhtikuun ensimmäinen päivä ja ensimmäinen päivä retkestä, jonka olin päättynyt tehdä jo seitsemän vuotta sitten. Silloin Birminghamissa pelattiin korttia. Joku oli tuonut tuona iltana Lonely Planet -korttipakan – kortit joita en sen jälkeen enää koskaan nähnyt. Minua kiinnosti pelin sijaan enemmän korttien kuvat. Huikeita maisemia ympäri maailmaa. Erityisesti pysäytti yksi kuva Boliviasta. Salar de Uyuni. Uyunin suola-aavikko. Tuonne on päästävä, ajattelin silloin. Jonain päivänä matkustan. Hankin itseni tuon ihmeellisen näyn äärelle.

Siitäkö se sitten lähti, koko ajatus suuresta maailmanympärimatkasta? Uyuni oli ainakin ensimmäisiä paikkoja, jotka itsepäisesti jäivät roikkumaan niihin mielen salaisiin huoneisiin, jotka eivät tyhjene muuten kuin korvaamalla ideat muistoilla. Ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, istun hurjasti hyppivän nelivedon takapenkillä ja tuijotan ulkona avautuvaa ihmeellistä Atacaman aavikkoa.

Jälkikäteen maisemat ja tapahtumat ovat soppakattilallinen välähdyksiä päässäni, enkä pysty kertomaan niiden todellista kestoa tai järjestystä. Tiedän, että retki kesti kolme yötä ja neljä päivää, meitä oli autossa seitsemän ja vettä oli kunkin tuotava kuusi litraa.

Vuoristotauti ei tullut päälle pahimmanlaatuisena, mutta tarpeeksi voimakkaana kuitenkin hidastamaan ajatukset ja taannuttamaan käytöksen. Päänsärky ja raskas hengitys viihtyivät seuralaisina koko retken ajan. Korkeimmillaan viidessä tuhannessa metrissä, pääosin kolmen tuhannen yläpuolella. Yksikään kuva Atacamasta ei ollut luvannut hidastuneita askeleita ja jatkuvaa nestehukkaa.

Siitä huolimatta näimme paljon. Laguuneja, kuumia lähteitä. Flamingoja, aavikkokettuja ja -pupuja. Eroosion taiteilemia erikoisia kallioita ja tulivuoren purkauksen hiekkaan heittämiä kivimuodostelmia. Vesipullo pomppii suun ohi maasturin heittelehtiessä teillä, jotka eivät teitä oikeasti olekaan. Näitä reittejä aavikon kulkijat ovat vain sattuneet valitsemaan.

Kolmannen päivän aamuna nousemme aivan liian aikaisin. On pilkkopimeää, tähystän Orionin ja Etelän Ristin ennen kuin nousemme autoon. Olemme yöpyneet suolahotellissa, josta on tunnin matka viimeisen suuren nähtävyyden luokse. Tie on kuoppainen, kunnes se ei ole sitä enää. Ei yhtään. Auton valot lakaisevat tasaisinta maisemaa mitä olen koskaan nähnyt. Sitten kuski Juan Carlos sammuttaa valot. Matkustajat huoahtavat jännittyneitä. On ihan pimeää. Kuin tiiviissä laatikossa.

Valot palaavat, mutta vain hetkeksi. Kun ne sammuvat seuraavan kerran, ymmärrän, että ensimmäinen sammutus oli vain testaamaan reaktiomme. Nyt on todellisen tapahtuman vuoro. Vauhti ei hiljene, mitään ei näy. Maasturi kiitää pilkkopimeässä kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtia. Kukaan ei sano mitään. Selkä painautuu penkkiä vasten vauhdin voimasta, se muistuttaa että liikumme edelleen. Muuten voisi kuvitella istuvansa liikkumatta pimeässä huoneessa. Ajamme pimeässä kaksikymmentä minuuttia. Kaksikymmentä. Ei ole muita kulkijoita, ei ole kuoppia. Ei ole kurveja eikä risteyksiä. Eihän meillä ole edes tietä. On vain autuas, laaja, aava aavikko. Tunnen pelkoa, mutta myös kiitollisuutta. Juan Carlos osoittaa meille suola-aavikon massiivisuuden unohtumattomalla tavalla.

Kun sitten auringon noustua makaan vatsallani kylmässä suolassa, tunnen kuinka ympyrä sulkeutuu. Suola on kovaa ja tarttuu kaikkialle. Sitä on vaatteissa ja hiuksissa, kameran päällä ja kengissä. Sitä jatkuu kauemmas kuin silmä näkee. Tasainen, valkoinen kenttä. Yli 10 000 neliökilometriä. Entistä merenpohjaa, noussut näkyville mannerlaattojen törmäyksen seurauksena. Ohi ajaa nyt muutamia maastureita, joku sankari polkupyörällä. Kivikova suolalattia ei jousta yhtään kun punnerran itseni polvilleni ja pudistelen valkoisia hileitä paidastani. Nousen seisaallani ja taputtelen lopun suolan pois kämmenistä. Valmis.