Ensimmäinen päivä junassa

Postattu takautuvasti: junassa Moskovasta Pekingiin 14.-21.11.2015

Koiranputket - vai jättiputkiako ne ovat - ovat saaneet lumesta valkoisen kypärän päähänsä. Ne näyttävät pieniltä sotilailta, jotka nousevat tohkeissaan radan penkoista. Ylimmät oksat ovat kohoavat kohti taivasta kuin innostuneet, nyrkkiin puristetut kädet.

Siperiassa ei ole vielä paljon lunta, ehkä kymmenen, viisitoista senttiä. Tarkkailen pakkaslukemia ohitettujen asemien numerotauluista: -2, -8. Pyryttää pientä nöyhtää. Autot joutuvat pysähtymään jonoiksi odottamaan radan ylitystä. Ne näyttävät vanhoilta ja kehnoilta. Lada, Skoda, mutta yksi maasturi Chevykin.

Isommat kaupungit ovat harmaita laatikkokokoelmia. Siellä täällä nousee tehtaan piiput. Pienemmät pitäjät sen sijaan kannattelevat matalia puisia rakennuksia. Useiden pinta odottaa vieläkin ensimmäistä maaliaan, ja yritän arvella niiden lämmitysjärjestelmää. Lohdutan itseäni vakuuttamalla, että siperilaiset jos ketkä ovat oppineet keinot pysyä lämpimänä.

Juna nytkyttää eteenpäin, hölskyttää teetä muovikupissa ja saa kirjan rivit pomppimaan. En kaipaa minnekään muualle. Olen jo nyt vähän harmissani, että kuusi päivää ovat nopeasti ohi. Ystäväni tekivät minusta pilaa ennen lähtöäni: viikko junassa, sä oot sekaisin!

Jos joku tahtoo viettää viikon rannalla tekemättä mitään, ja sitä pidetään ihan normaalina, niin eikö silloin myös maisemien katselu hitaassa Siperian junassa täytä tavallisen rentouttavan loman tunnusmerkit? On vain aikaa olla ja ajatella, syödä ja lukea, kirjoittaa ja tehdä käsitöitä…

Okei, olen ehkä pikkuisen tavallista enemmän kiintynyt raiteisiin.