 |
| Wellingtonissa on helppo ottaa rennosti |
Dunedinista on pitkä matka Pictoniin. Ensimmäinen bussi ajaa
kuusi tuntia Christchurchiin. Parin tunnin paussin jälkeen matka jatkuu
toisella laatikolla ja kestää vielä viisi tuntia. Kuski on onneksi mukava ja
tiputtaa minut ylimääräiselle pysäkille lähelle hostellia.
Ja Tombstone Backpackers -hostelli on matkan tähänastisista paras. Ei siksi, että
siellä on palju ja biljardipöytä, eikä edes siksi että ilmaisella aamiaisella
on vastapaistettuja skonsseja. Mutta siksi, että minut otetaan vastaan kuin ystävä.
Respan poika on aidosti kiinnostunut vieraistaan ja esittelee minulle talon
henkilökohtaisella kierroksella. Kissan nimi on Smooch (!) ja kyllä, me voimme
heittää sinut aamulla laivaterminaaliin.
Aamulla vaihdan siis asfaltin aaltoihin ja palaan lautalla
takaisin Pohjoissaarelle. Yövyn jälleen vain yhden yön Wellingtonissa eikä
ohjelmaa ole paljon.
Tarkoitukseni on vain kipaista keskustassa. Hostelli on
juna-aseman vieressä, siitä on lyhyt matka rantaa pitkin vilkkaalle
Cuba-ostoskadulle. En odottanut Wellingtonilta mitään ja siksi se pääsee
yllättämään. Veden ääreen on pesiytynyt mukavannäköisiä kuppiloita ja rentoja
istuskelupaikkoja. Pääkaupunki onkin jotain muuta kuin pelkkää byrokratiaa ja
toimistotaloja.
Cuba Street jatkaa samaa sävymaailmaa. Etnistä ruokaa,
pieniä söpöjä putiikkeja, katusoittajia. Eksyn tekstiili-kirjakauppaan ja
löydän ihania vihkoja. Yksi lähtee mukaan ja kutittelee inspiraatiota esiin.
Yritän etsiä jotain jollekin, mutta päädyn perinteiseen kirjakauppaan ostamaan
kynän. Hoidan kiireellä ruksit ostoslistan päälle ja pujahdan sitten
kirjastoon. Se ei ole kaunis eikä erityinen, mutta se on täydellinen paikka
istua pari tuntia hiljaa kirjoittamassa.
Solmu solmulta jatkan matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti